Insuliini keksittiin vuonna 1921. Tätä ennen diabeetikon elämä päättyi sairastumisen jälkeen kitumalla lyhyeen. Nyt, sata vuotta myöhemmin, kehitysmaissa ja Yhdysvalloissa tilanne on sama, jos kupeista ei löydy kontanttia. Insuliinin tuotanto on turvattu, mutta riistoa maailmasta löytyy.
Diabeteksesta puhutaan virallisestikin yhtenä sairautena, vaikka päätyyppejä on kaksi. Ykköstyyppisillä haima kieltäytyy tuottamasta insuliinia, kakkostyypissä haima toimii, mutta keho kieltäytyy ottamasta lahjaa vastaan. Ykköstyyppiläinen kuolee takuuvarmasti muutamassa viikossa, ellei insuliinin puutosta korvata pistoksilla, kakkostyyppiläinen saattaa porskuttaa vuosikausia edes tietämättä sairaudestaan. Olo saattaa olla kurja, mutta kelläpä ei välillä olisi.
Vakavasta taudista on kyse, mutta sadassa vuodessa hoito on kehittynyt niin paljon, että esimerkiksi Suomessa diabeetikko voi lähes aina päättää itse, elääkö täysin normaalin elämän, vai haluaako potea tautia jalka-amputaatioiden, sydäninfarktien ja aivohalvasten pelossa.
Jatkan kirjoittamalla ykköstyypin diabeteksesta, koska itselläni on vain siitä kokemusta. Sairastuin 39-vuotiaana, eli varsin myöhään. Sairaus on sukuperintöni, joten tein itse pikaisen diagnoosin, ja astelin tietoineni lääkärille. Niinhän ei tule tehdä, koska lääkärillä on parempi tieto: minut arvioitiin automaattisesti kakkostyyppiläiseksi, ja vasta useiden haimaaruoskivien pillerikokeilujen jälkeen uudesta verikokeesta arvioitiin haiman toimivuus. Sain insuliinit, jonka pistämisen hoitaja neuvoi puolen tunnin käynnin puitteissa. Sokeritason seurantaan sain sormenpäästä otettavaa verinäytettä varten muutaman liuskan ja pistovälineet. Niin, ja ohjeet.
Valitsin elämän. Vaadin itselleni useamman seurantaliuskan viikottaisen kahden liuskan sijaan, ja lopulta vuosien jälkeen ylsin viiteen liuskaan vuorokaudessa. Mutta kun elää reipasta elämää, verensokerivaihtelut ovat nopeita, eikä insuliinin tarve ole vakio. Opin tunnistamaan korkeat ja matalat arvot noiden viiden liuskan puitteissa niin hyvin, että sokeriarvot ovat olleet koko diabeteshistoriani ajan suositusten paremmalla puolella. Liitännäissairauksia ei ole tullut, eikä sairauspoissaoloja ja sairaalajaksoja diabeteksen vuoksi ole ensimmäistäkään. Tänä vuonna sairasuraani on jatkunut 29 vuotta.
Diabetesliitto on perustettu vuonna 1948. Se on ollut todella tärkeä toimija myös tiedotuksen saralla, mutta saatava tieto valuu usein hukkaan. Kuinka moni kertookaan sukulaisestaan, jolla on tosi vaikea sokeritauti. Mutta kun ei ole mitään helppoa tai vaikeaa sokeritautia! On vain hyvin tai huonosti hoidettu sokeritauti. Ei ole olemassa mitään matalien sokereiden raivoa, kyllä se raivo kumpuaa samoista lähteistä kuin terveilläkin. Kuten seuraavasta julkisesta tietämättömyydestä:
Someleipuri Kinuskikissa kirjoitti sellaista soopaa diabeteksesta, että joutui poistamaan jutun facesta. Instasta juttu vielä löytyy. Tiedot perustuivat uskomuksiin, jotka tuntuvat periytyvän sukupolvelta toiselle. Tällainen väärän tiedon jakaminen kostautuu lasten ja nuorten kohdalla, jotka opettelevat elämään sairautensa kanssa. Jos tarjolla on vain amputaatioita, miksi edes yrittää.
Mummini kirjoitti insuliinin alkuajoilta: ”Luoja yksin tietää, että mieluummin pistäisin sukkapuikon sydämeni läpi kuin insuliinineulan lapsen kuihtuneeseen ruumiiseen.”
Setäni ohitettiin useasti juopuneena kadulla, vaikka kyse oli insuliinishokista. Sisarvainaa oppi varhain lapsena pistämään insuliininsa itse, ja koulukiusattuna keksi lukioaikanaan pistää samalla opilla muutakin. Minulla on käsivarressani pikkuruinen lukulaite, joka seuraa ajantasaisesti sokeritasapainoani. Halutessani voin tarkastaa lukijalla tilanteen, milloin vain.
Valitsin elämän, koska nykyään siihen tarjotaan mahdollisuudet. Minulla on vielä useita maailmankolkkia koluttavana, diabetes ei ole ollut siinä koskaan esteenä. Korona on.
EA MANNERKORPI
Kirjoittaja työskentelee ympäristölaboranttina ja kirjoittaa kolumneja Kymensuu-lehteen.
