– Järvi tuo mieleen mökin, suojaisen paikan, jonne voi sulkeutua. Meri on avoin, ja olet altis kaikkeen, että muuallakin on elämää. Rakastan jokia, koska ne liikkuvat jatkuvasti, ovat koko ajan muutoksessa kuin elämä. Vain muutos on pysyvää. Senhän viime vuosikin opetti, Jari Järvelä selittää.
Kymijoki päättyy meren ääreen. Kotkassa olet joen ja meren yhteisvaikutuksessa. Kahta kertaa ei voi samaan virtaan astua, eikä edes samassa paikassa uida. Joki muuttuu, uimari muuttuu. Vain elämisen epävarmuus on varmaa. Jari Järvelä pohtii jokea nyt Kotkassa. Lapsuus tuli vietettyä yläjuoksulla. Joki oli lähin vesialue, mutta suvussa oli joella muutakin merkitystä.
– Isoisäni ja isäni olivat uittopäälliköitä. He saivat joesta elantonsa. Kirjoittaessani Veden painoa (ilmestyi 2001) ajattelin ensin sijoittaa sen Kymijoelle, mutta lopuksi päädyin sijoittamaan sen vanhalle rajalle, Miinalanjoelle, joka kiemurtelee rajalla välillä toisella ja välillä toisella puolella.
Järvelää kiinnosti se historiallinen yksityiskohta, että Suomen itsenäistyttyä raja Venäjälle meni kiinni ja taakse jäi yhtiöiden jo kaadettua metsää Venäjällä. Kun suomalaiset lähtivät vuonna 1919 Aunusta valloittamaan eli liittämään osaa Itä-Karjalasta Suomeen, yhtiöt yrittivät hoitaa puunsa Suomeen. Niitä sitten uitettiin vaarallisesti Miinalanjokea pitkin rajojen molemmille puolille koukaten. Muuta mahdollisuutta kuin joet ei puiden kuljettamiseen ollut.
Romaani keskittyy joen merkitykseen myös henkilökohtaisista syistä. Järvelää kiinnostaa se, että on olemassa ihmisiä, joille ei ole ilmansuuntia olemassa vaan vain se, mistä vesi tulee ja minne menee. Uittomiehille oli olemassa vain vesireittejä eikä rajoja. Nuorena Järvelä sai sen kokea automatkoilla mummolaan, Sastamalaan.
– Me emme pysähtyneet matkalla uimaan järveen kuten kaverit kertoivat tekevänsä, vaan isäni luetteli kaikista matkan varrella olleista järvistä, mihin ne menevät ja mistä tulevat. Kuuntelin 300 kilometrin matkan ajan selvityksiä vesireiteistä, että minua ärsytti. Myöhemmin olen ymmärtänyt tämän olleen harvinainen ja äärimmäisen kiinnostava tapa jäsentää maailmaa veden virtauksen mukaan.
Ennen rajajokea oli kauppajoki
Ennen kuin Kymijoesta tuli Ruotsin ja Venäjän välinen rajajoki, se palveli kauppajokena satoja vuosia. Suomen jokia ei niin vain purjehdita sisämaahan. Keskiaikana kauppalaivat eivät jokia pitkin seilanneet kuten Keski-Euroopassa.
– Häme oli tuolloin paljon isompi kuin nykyään. Onhan meilläkin Tavastila muistuttamassa Hämeen alueesta. Halikonlahdella on merkittävä viikinkiajan kauppapaikka.
Turkikset kulkivat sisämaasta pääasiassa maita pitkin rannikoille ja muu kauppatavara toiseen suuntaan. Kymijoki poikkeaa monista muista Suomen joista siinä, että sitä pystyttiin käyttämään tavarankuljetukseen sisämaahan kosket vaivalla kiertäen.
– Ennen kuin Kymijoesta tuli tukkijoki, se oli merkittävä kauppatie.
Vesi virtasi, tukit kulkivat
Kymijoessa uitettiin tukkeja Järvelän mukaan viimeisen kerran vuonna 1966, joka on hänen syntymävuotensa. Yli sata vuotta puut kaadettiin talvella, uitettiin sulamisvesien mukana keväällä järviin ja isompiin jokiin, mistä ne kuljetettiin nippu-uittona järviä pitkin ja irtouittona joissa. Jokaisessa puussa oli omistajan merkki.
Kymijoen suulla, Jumalniemessä, tukit eroteltiin ainakin 1800-luvun lopulta alkaen pitkälle sodan jälkeiseen aikaan merkkien perusteella eri omistajien karsinoihin. Kymijoen varressa oli ensi alkuun kymmeniä sahoja ja myöhemmin tehtaita puuta hyödyntämässä.
– Vanhat vielä muistavat, miten naiset ja lapsetkin olivat kesätöissä tukkeja erottelemassa. Muistelen, että kaikille tarjottiin kahvit ja kenties jotain väkevämpään, kun täysi miljoona ylitettiin määrässä. Siitä ymmärtää tukinuittomääriä.
– Olen miettinyt, että tuollainen olisi ollut melkoisen hauska kesätyö.
