TEKSTI: PETRI PIETILÄINEN
KUVAT: MIKA ROKKA
Markus Laitinen on kalastellut Kymijoella kolmisenkymmentä vuotta. Korelan siirtolapuutarhan edessä oleva mattolaituri on hänen suosikkipaikkansa rauhoittua ja nauttia keväästä – ja saada välillä kalaa.
– Kun tulen ensimmäistä kertaa keväällä joelle, sanon, että terve joki, mitä kuuluu. Tunnelma on odottava ja seesteinen. Kevät on mulle uuden elämän alkua. Uistelen, koska en osaa perhokalastaa. Tärkeintä ei ole saalis vaan tunnelma. Luonto herää. Joen rannalla huomaa ensimmäiset västäräkit ja pääskyset. Äänet ympärillä, Markus Laitinen kuvailee.
Hän käy keväällä useamman kerran viikossa joella kalassa. Kun vesi lämpenee ja uimarit tulevat, vähenee Laitisen kalastusinto.
– Lapsiani olen joskus saanut mukaan, mutta tytöille on tullut kasvaessa tyttöjen jutut. Vaimon yhdeksänvuotias siskonpoika sen sijaan lähtisi mukaan aina, kun pyydän. Usein olen yksin, mutta jos kalaseuraa tulee, niin pitkäänkin jutellaan.
Rasvaeväiset luonnonlohet ja -taimenet Laitinen vapauttaa määräysten mukaan. Istutetut kirjolohet hän laittaa pannulle ja hauet menevät veljelle.
– Joki on täynnä haukea. Tietyistä paikoista voi 5–10-kiloisia vetää niin paljon kuin haluaa. Vein niitä hurjasti veljelleni. Lopulta hän pyysi lopettamaan, kun alkoivat evät kasvaa liikasyömisestä.
Monet nostavat joen suvantoalueilta ahvenia, mutta Laitinen naureskelee kalastustyylivikaansa – hän ei ahvensaaliilla ilakoi.
Laitiselle joki on mielentila. Rauhallinen virtaus, leikkisä soljuminen ja auringonlaskun kultaama vedenpinta saavat hänet nauttimaan hetkestä joella. Hänelle joki on tärkeämpi kuin meri, joka on rauhaton ja kylmä, sinne ja tänne vellova pelottava massa. Monesti hän tunnelmoi enemmän kuin kalastaa vakavissaan.
– Jos mun kalastamilla kaloilla pitäisi perhe syöttää, niin nälkää näkisivät, sillä sen verran paljon vain puhdistan joen rannalla itseni henkisestä painolastista ilman saalistusvimmaa.
Kuuluisa lohijoki Venäjällä asti
Laitisen kalajoki, Kymijoki, on Suomen eteläisin lohijoki, joka oli merkittävä lohijoki aikoinaan Pietariinkin asti. Valamon munkeilla oli pitkään yksinoikeus kalastukseen joella. Keisarin kalastusmaja muistuttaa siitä, että Aleksanteri III nautti Langinkosken lohista. Joen suurin tunnetuin merilohisaalis oli 35-kiloinen, mutta sen nappaamisesta on yli 130 vuotta.
Aikoinaan 1800-luvulla kalastajien pääosa tuli lähiseudulta. Parantuneet liikenneyhteydet tekivät joesta 1800-luvun lopulla tunnetun pääkaupungin urheilukalastajien keskuudessa. Joen patoaminen ja saastuminen 1900-luvulla tuhosivat luonnonlohikannan, joka palautettiin Nevajoen lohien istutuksilla 1970-luvulla. Joen muita vaelluskaloja ovat taimen, ankerias, nahkiainen, toutain ja siika.
Nykyisin kalastajat ympäri Suomea vierailevat keskeisillä kalastuskoskilla, joita ovat etelässä Langin-, Siika ja Korkeakoski. Saalislohien keskipaino on yli kuutisen kiloa. Joka vuosi nousee onnekkaille myös yli kymmen- tai viisitoistakiloisia saaliita.
Laitinen muistelee, että kalastusluvat ovat vähentyneet sen takia, ettei kalaa tule tarpeeksi.
– Tämän kesän kalastuskielto Tenolla tuo porukkaa tänne todella paljon. Harmittaa se, että lohien määrä on vähentynyt, sillä tavallisia kalastajia harmittaa, jos mitään ei saa, vaikka kuinka heittelee.
Ristiriitoja
Kymijoella voi kalastaa ympäri vuoden. Lohi nousee jokeen kesäkuun lopulla. Meritaimenia saa huhtikuusta kesäkuun loppuun. Kuturauhoitusaika lokakuun alussa lopettaa näiden pyytämisen. Perhokalastajia näkee jatkuvasti Langinkoskella ja heittokalastajia monissa paikoissa. Lohen soutukalastustakin harjoitetaan. Kalastusmatkailua halutaan kehittää voimakkaasti.
Kotkan kaupunki rajoittaa ammattikalastajien toimintaa merellä. Tavoitteena on parantaa luonnonkalakantoja pitkällä tähtäimellä. Vaikka tavoite on hyvä, keinot eivät ole kaikkien mielestä riittäviä. Jokikalastajien ja merelle verkkoja ja rysiä laittavien ammattikalastajien välillä kytee kiistoja. Poikasistutuksiakin pitäisi olla koko ajan enemmän. Kalaportaat eivät toimi odotetusti ja niin edespäin.
Laitisella on suorasukaiseen tapaansa oma näkemyksensä vaelluskalojen elinmahdollisuuksia parantamisesta.
– Siikakosken pato harmittaa. Puretaan se pois, eihän siitä tule sähköä kuin muutaman hehkulampun verran. Tärkeämpää olisi antaa lohelle mahdollisuuksia päästä paremmin kutemaan.
