Kolumni: Kätketty ennakkoluulo

Kauhistelin kanadalaisystävälleni viimeaikaisia uutisia heidän alkuperäiskansojensa alasajosta.
Lasten hautoja paljastuu katolisten sisäoppilaitosten pihamailta kuin sieniä sateella. Aina 1970-luvulle saakka noin 150 000 lasta pyrittiin sulauttamaan väkisin valtaväestöön viemällä oma kieli, kulttuuri ja oikeus omiin vanhempiin ja sukuun. Salattuihin hautoihin päätyivät seksuaalisesti hyväksikäytetyt ja heitteille jätetyt. Kuolleista ei pidetty meteliä, sillä uudisasukkaiden mukaan alkuperäiskansa poti kulttuurillista ja hengellistä alempiarvoisuutta. Joutivatkin siksi kuolla.Sama meininki jylläsi myös Australiassa. Aborginaalien lapsia sulautettiin kirkon suojelevan armon uumenissa yhtä lailla hyväksikäytöllä, kidutuksella ja nälkään ja sairauksiin näännyttämällä.

Paljonko benedictuksien ja pääministereiden esittämät nykyiset anteeksipyynnöt painavat? Eivät juuri mitään, sillä valtaväestö uskoo edelleen, että kouralliseksi huvenneet nykyiset alkuperäiskansojen jäsenet kärvistelevät omasta vapaasta tahdostaan yhteiskunnan elätteinä reservaateissaan halvan viinan, tupakan ja seksin salamyyjinä. Rahan nimeen vannovassa yhteiskunnassa se nähdään laiskuutena, ei seurauksena.

Etänä on helppo tuntea olevansa suvaitsevainen, kunnes joutuu silmätyksin omien tiedostamattomien ennakkoluulojensa kanssa. Tällaiseen epämiellyttävään itsetutkiskeluun ajauduin katsottuani Yle Areenalta henkeäsalpaavan hienon elokuvan Raja (Gräns).

Olin hämmentynyt monta monituista päivää. Kävin läpi elokuvan rinnalla kulkeneita ajatuksiani. Minua oli inhottanut likaiset kynnenaluset, toukkien syömiset ja olmit jääkaappihiidet. Ja entäpä se jumalaton elämöinti ja nautinto seksistä, josta lähetyssaarnaaja oli asentoineen kaukana! Alkukantaista riemua, jossa ei kyselty ”Tuntuuks tää hei hyvältä”.

En oudoksunut käänteistä sukupuolisuutta tai outoa ulkonäköä, enkä voinut kuin ihailla päähenkilön ja luonnon yhteyttä kohtauksessa, jossa Tinan pää lipuu ylväästi ja äänettömästi kuin uivan hirven pää lammen pinnalla. Silti toivoin salaa, että Tina lopettaisi outoilun, ja palaisi takaisin normaalien ihmisten ilmoille ja tavoille. Päähenkilöitä oli sopeutettu mitä julmimmin, ja silti minä toivoin, että loppu olisi onnellinen meidän oikeanlaisten ehdoilla! Onneksi minulle tarjoiltiin toisenlainen vaihtoehto, uusi alku.

Rakastan satuja, ja olen huomaamattani hyväksynyt peikkojen ilkeyden, pelottavuuden, tyhmyyden ja rumuuden. Olen ajatellut, että sadut nyt vain ovat satuja, enkä ole koskaan ajatellut niiden muokkaavan lapsen käsitystä ympäröivästä erilaisuudesta. En koskaan kysynyt, miksi peikot vaihtoivat lapsiaan ihmislapsiin, en edes ihmetellyt miksi peikot pakoilivat ihmisiä. Peikot olivat yksinkertaisesti epäkelpoja peikkouttaan. ”Raja” antaa tässäkin suhteessa pohdittavaa.

Ennakkoluulot synnytetään jo varhain, ja viha kasvattaa lapsissa vihaa. Muumipeikkojen ihanneyhteisöön on meillä pitkä taival.

EA MANNERKORPI

Kymensuu
Kymensuu
Jaa artikkeli sosiaalisessa mediassa
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin