Yhteiskuntamme pinnallistuu, mikä näkyy parhaiten televisiotarjonnassa. Parhaaseen katseluaikaan on tarjolla reality-viihdettä, jonka konseptina on iltapäivälehdessä työskentelevän tuttavani määritelmän mukaan kerätä saariolosuhteisiin vangeilta näyttäviä miehiä ja ilotytön oloisia naisia. Toisenlaista viihdykettä haluaville on samalla kellonlyömällä nähtävänä laihdutusohjelmia, tai kauniiden kotien vertailuja.
Onneksi aivan noin huonosti eivät asiat ole, jos nautintojen etsijällä on malttia tutustua johonkin muuhun, kuin siihen, mikä on helpoiten esillä. Monipuolinen mahdollisuus tarjota eri sortin taidetta kenen tahansa ulottuville on luonut valtavan määrän alakulttuureja. Muutoksen huomaa vaikkapa kirjamessuilla. Toki suurimmissa julisteissa pällistelevät pääsääntöisesti samat naamat vuodesta toiseen, mutta yhtäkkiä saattaa havaita, että joku itselle ja suurelle julkisuudelle lähes tuntematon kirjailija on onnistunut kokoamaan yllättävän suuren lukija- ja ihailijajoukon ympärilleen. Kaikki eivät aina halua samaa.
Myös kuntien kilvoittelussa kulttuurilla on roolinsa. Aihekokonaisuus on sillä tavoin haastava, kun muistaa, että erityisesti tulevina vuosina kuntatalous on äärimmäisen tiukalla. Kulttuuri ei ole päivähoidon tai koululaitoksen kaltainen lakisääteinen toiminto. Toisaalta viisaasti toimiva kunta voi tehdä kulttuurista myös vetovoimatekijän. Jutun, joka parantaa mainetta, tuo jopa uusia asukkaita.
Kymmenisen vuotta sitten seurasin Kotkan kulttuurielämää hyvin läheltä, nykyisin valitettavan satunnaisesti. Silti uskallan edelleen väittää, että Kotkaa voi hyvällä syyllä kutsua kulttuurikaupungiksi. Omassa kokoluokassaan Kotka pärjää suorastaan mainiosti.
Kotkalaisuuteen liitetään usein lyhytjännitteisyys ja saattaa hyvin olla, että väite ei ole täysin perätön. Kaupunki on kenties aina tuottanut enemmän iskelmä- kuin oopperatähtiä, enemmän toimittajia kuin kaunokirjailijoita.
Ehkä kaupunkiyhteisössä on kaikkein tärkeintä kuitenkin pohtia sitä, mikä erottaa Kotkan muista. Näkyykö kulttuurissa kaupungin sielu?
Kysymys on vaikea, koska taiteilijalta ei voi vaatia sitoutumista paikkakuntaan. Taitelijan pitää aina tehdä niin kuin parhaaksi näkee, ei kysellä muilta, mitä haluatte.
Sattumaa tai ei, aivan viime aikoinakin on ollut hienoja kulttuuripilkahduksia, joissa Kotka on tullut mukavasti esille. Kävimme Lauran kanssa katsomassa viimeisen Pertsa ja Kilu -elokuvan. Väinö Riikkilän teoksista oli ohjaaja kyennyt löytämään edelleen niiden aidon hengen. Ilolla panin myös merkille Jari Järvelän upean Aino A -kirjan, jossa Sunilakin on omalla paikallaan. Nerokasta on tehdä kirjasta myös teatterisovitus. Uskon sen menestyvän erinomaisesti.
Kulttuurin puolustajalla ei tiukkenevassa kaupunkitaloudessa ole aina helppoa. Valtuutettujen on niin kuitenkin uskallettava tehdä, koska joidenkin toimintojen hävittäminen tai lakkauttaminen tarkoittaa kulttuurin kohdalla usein lopullisuutta. Siksi pitää olla rohkea.
KARI HÄKÄMIES
