Kotkan saarista unohtuu turhaan yksi tärkeimmistä, Kotkansaari. Kaikki eivät keskustassa aina muista, kuinka luonto ja meri ovat lähellä aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi Helsingissä.
Kapu Tieaho, joka on syntynyt vuonna 1956, lähtee usein kotoaan, kävelee Puistotietä pitkin tervaleppälehdon lävitse yhteen mielipaikoistaan ”Puistolan sumppuun” eli pieneen pittoreskiin venesatamaan.On Kotkan kaunein venesatama, mutta isoille veneille liian matala.
Tieaho naurahtaa, kun kysyy, onko hän lintujen tarkkailija, lintumies. Hän kertoo virne suupielessään tunnistavansa varsin hyvin isommat linnut, albatrossista lähtien. Koska luonto on hänelle tärkeä, niin hän kehuu tervaleppälehdossa lintuja talvella ruokkivia ihmisiä ja Kuusisessa sorsia ruokkivia ihmisiä.
– Linnut ei kovana talvena muuten pärjäisi. Kuusisessa porukka katselee talvella lintuja ja eivätkös ne puistotoimen työntekijät niitä välillä syötäkin.
”Kuusinen on mulle tärkein”
Nykyisin 1970-luvulla rakennetun pengertien päässä oleva Kuusisen pikkusaari on Tieaholla lapsuuden kokemusten takia saarista kenties tärkein. Hän intoutuu luennoimaan Kuusisen historiasta ennen satamaa, armeijaa ja kalastajia.
– Se oli alun perin luotsien vartiopaikka jo 1800-luvulta. Siellä oli luotseilla vartoustupa, ei siis mikään vartiotupa, mistä löytyy kallion päältä vielä kivijalkakin.
Kuusinen on Tieaholle Kotkan parasta ulkoilualuetta. Nykyisin näkötornistakin näkee hyvin etelään. Näkymää itään hankaloittavat pitkiksi venähtäneet puut. Tieaho vietti aikaansa lapsena saaressa kesät talvet.
– Välillä saareen mentiin soutaen, välillä koko alueen käsittäviä tukkilauttoja pitkin hyppien.
Talvella huimapäiset pojankoltiaiset kävivät katkomassa suksia mäessä nykyisen Lampisen kuppilan suuntaan. Mäki päättyi pahaan kivikkoon ja vain tosi rohkeat laskivat siitä, eivätkä aina vahingoitta.
– Kerran meni sukset kolmeen kertaan samana päivänä. Isäukko pisti peltii sukseen, ja takas mäkeen.
Talvella laskettiin mäkeä, kesällä käytiin ilmakiväärisotaa. Välillä läsähteli oikein kunnolla, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Tieahon erikoisin muisto Kuusisesta liittyy aikaan ennen pengertietä.
– Siinä kallion ja nykyisen sataman välissä oli se paha kivikko, mihin me rikottiin suksia. Olin siellä talvella kerran koiran kanssa, kun koira syöksähti kivikkoon ja rähähteli kivenkolossa. Raosta säntäsi ukko esiin ja juoksi lumet pöllyten karkuun.
– Se asu siellä juuri ja juuri ryömittävässä kolossa. Seinillä oli jotain vaatteita lämpöä antamassa. Seurasin koko talven, mutta ukko ei tullut takaisin. Oli kai löytänyt paremman paikan, sellaisen jossa koiran kulmahampaat ei anna häätökäskyä.
Luonnossa levähtää
Vaikka Kuusinen on Tieahon sydäntä lähinnä, hän intoutuu kehumaan Kotkansaarta.
– Nyky-yhteiskunta vaatii herkältä ihmiseltä liikaa. Välillä pitää huilata. Isossa kaupungissa on niin paljon kaikkea, ettei sitä jaksa sulattaa. Mikäs sen parempaa kuin kävellä rannalle ja katsella ulapalle.
Tieahon mielestä Kotkassa on onneksi ollut kaupunginpuutarhurina Heikki, joka on tehnyt sellaisen työn, että Kotkan puistot ovat maailmanmaineessa. Täällä riittää rantoja ja metsiä Kotkansaarellakin kulkea ja levähtää.
– Katariinan puisto on mulle vähän kinkkinen paikka, kun vuonna 1972 aloitin siellä ekassa jobissani öljysatamassa. Nykyisin se on kyllä hieno ja paljon kivempi paikka. Siellä on meidän isän tuhkatkin heitetty mereen.
Tieaho kävelee usein puistossa. Hän tuumaa aina silloin, ettei missään ole niin avonaista paikkaa ihan kaupungissa. Helsingin Kaivopuistossakin saaret estävät näkyvyyden.
– Kun nousee ylös linnakkeelle, näkee Venäjälle, Suursaareen asti hienosti. Vähän se Mussalon satama siinä etuoikealla tunnelmaa häiritsee, Tieaho hymähtää.
Teksti: Petri Pietiläinen
Kuvat: Juha Metso ja Mika Rokka / Banjamedia
