Teatteriryhmä Kimaran klubitapahtuma Kenttäpostirakkautta Nelosteatterissa lauantaina oli sisällöltään, toteutukseltaan, tunnelmaltaan, lavastukseltaan ja puvustukseltaan nappisuoritus. Tapahtuma oli osa Kotkan Rakkausviikon antia ja osui teemaan mitä parhaiten.
Esitys todisti vahvasti rakkauden elämää yllä pitävänä voimana – niin valo- kuin varjopuolineen. Ja sen että rakkaus on varsinkin tahdon asia. Alttarilla pappi kysyy, tahdotko. Kysymys tarkoittaa ennen kaikkea, tahdotko yrittää.
Irma ja Urho Hälikkä tahtoivat yrittää ja onnistuivat säilyttämään keskinäisen yhteyden toisen maailmansodan tuomista huolista, peloista, väsymyksestä, epätoivosta, raastavasta erosta ja myös mustasukkaisuuden tunteista huolimatta.
Kirjeitä, lauluja, faktaa
Kenttäpostirakkautta-esitys perustuu kotkalaisen filosofian tohtori ja toimittaja Mirja Turusen viime syksynä ilmestyneeseen tietokirjaan Elämänmerkki – Irma ja Urho Hälikän kenttäpostikirjeet (Docendo 2021)). Kimaran näyttelijät (Heini Salopelto, Hanna-Kaisa Kervinen, Esko Junkkari, Leena-Kaisa Kivioja ja Iiro Lempinen) lukivat otteita Häliköiden toisilleen lähettämistä kirjeistä jatkosodan aikana.
Tunnelmaa tukivat sota-ajan suositut laulut, joita esittävät Leena-Kaisa Kivioja ja Hanne-Irmeli Tentke Kauko Sepposen säestämänä sekä Iiro Lempinen: Elämää juoksuhaudoissa, Liisa pien, Kirje sieltä jostakin, Kodin kynttilät, Romanssi olivat sota-ajan tunnemaisemaa, johon piirtyivät taistelut niin sota- kuin kotirintamallakin ja niiden välillä koettu rakkauden kaipuu.
Lottapukuun pukeutunut Mirja Turunen kertoi välikommenteissaan teoksensa synnystä, Hälikän pariskunnan jatkosodan koettelemuksista sekä kenttäpostin merkityksestä kriisioloissa.
Kirjeet alkoivat kiehtoa
Karjalan kannakselta kotoisin ollut Hälikän pariskunta asettui 1960-luvulla asumaan Kouvolaan. He kirjoittivat toisilleen sodan aikana 540 kirjettä ja 170 kenttäpostikorttia. Turunen oli muutama vuosi sitten yleisötilaisuudessa Kouvolassa puhumassa juuri ilmestyneestä edellisestä kirjastaan, jossa oli paikalla myös rouva Asta Kiuru (o.s. Hälikkä), Häliköiden kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Hän tiedusteli, kiinnostaisiko tutkijaa hänen vanhempiensa sodanaikainen kirjeenvaihto.
– Aluksi jo pelkkä ajatuskin yli 700 kirjeen nivaskan lukemisesta tuntui työläältä, mutta alkoi kuitenkin pian kiehtoa, Mirja Turunen kertoo.
Lopullisen päätöksen hän teki, kun FM ja historioitsija Taru Martikainen lupautui kirjoittamaan kirjeet puhtaaksi.
Kirjeyhteys piti yllä taistelutahtoa ja mielialoja
Häliköiden kirjeet ovat vain pieni osa niistä miljardista kenttäpostikirjeestä, joita suomalaiset kirjoittivat toisilleen jatkosodan aikana. Kirje oli valtaosalle suomalaisista ainoa keino pitää yhteyttä sodan erottamien läheisten kesken ja niiden merkitys ihmisten kestokyvylle oli Turusen mukaan valtava.
– Onkin sanottu, kenttäposti oli Suomen armeijan salainen ase.
Läheiselle kirjoitettu kirje oli tärkeä elämänmerkki: kirjeen lähettäjä oli hengissä, ainakin postitushetkellä.
– Armeijan johtoa myöten ymmärrettiin, että kirjeyhteys rintaman ja kotirintaman välillä pitää yllä taistelutahtoa ja kohottaa mielialoja.
Tärkein kysymys, johon Mirja Turunen kirjallaan haki vastausta, oli miten Irma ja Urho yrittivät ylläpitää arki- ja perhe-elämää kynä kädessään, tekstin keinoin.
Miten jatkuvuutta, läheisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen rakennettiin kielen keinoin kriisioloissa, jossa nämä kaikki olivat koetuksella?
”Muistatko äiti, …”
Kenttäpostirakkautta-esityksen yleisössä istui myös Asta Kiuru. Muutaman vuoden ikäisen Asta Hälikän jatkosodan aikainen ihmettely äidilleen päätyi myös kirjeeseen isälle. ”Muistatko äiti, kun meilläkin oli ennen isi?”
Toivoa sopii, ettei Kimaran esitys jää ainutkertaiseksi.
