Viime viikkojen aikana Kotkasta on tullut monia myönteisiä uutisia, jotka vahvistavat uskoa alueen parempaan tulevaisuuteen. Sulzer Pumps Oy kertoi investoinneistaan Karhulaan ja suuresta laitekaupasta Kemin biojalostamoon, akkumateriaalitehdashanke edistyy ja kaupungin talouttakin hoidetaan järkevän suunnitelmallisesti ja vastuullisesti. Kotkamillsin odotellessa EU:n hyväksyntää joulun alla sovittuun yrityskauppaan se meni ja voitti pääomasijoittajien järjestämän kilpailun Suomen parhaimmasta kasvutarinasta.
Kotkamillsin esimerkki työmarkkinoilla paikallisen sopimisen eduista näyttää leviävän suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin. Ensin metsäteollisuus irtisanoutui vanhasta neuvottelukulttuurista ja nyt samaan on päätynyt teknologiateollisuus, joka on ilmoittanut uudistavansa neuvottelutoimintansa.
Ymmärrettävästi elinkeinoelämä pitää päätöstä erinomaisena uutisena, kun taas palkansaajajärjestöt ovat tyrmistyneitä: työehtojen polkemista ja yleissitovuuden murenemista pelätään. Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat.
Vanhat asetelmat eivät välttämättä enää päde työmarkkinoilla, jotka ovat varsinkin teollisuuden aloilla kääntyneet hyvinkin eri asentoon kuin ne olivat kolmikantaneuvottelujen syntyaikoina. Kolmikannan (hallitus ja työmarkkinajärjestöt) juuret ulottuvat aikaan ennen toista maailmansotaa. Monet karhulalaiset muistavat edelleen menneiltä vuosikymmeniltä metallin osasto 13:n vahvoine lakkokenraaleineen ja kipinäsinkoineen. Se oli sitä aikaa.
Perinteinen työantaja-työntekijä-asetelma nähdään varsinkin yritysmaailmassa aikansa eläneeltä tai ainakin liian mustavalkoiselta. Nyt vannotaan pitkäjänteisen yhteistyön nimeen. Toki varsinkin monella matalapalkka-alalla ja julkisella puolella tarvitaan edelleen vahvaa edunvalvontaa. Koronavuosi on nostanut esiin sairaanhoitajien merkityksen, mutta samalla jälleen paljastanut liian matalat palkat alalla. Kriisin keskellä ei ole tilaa ja voimia arvokeskustelulle, mutta kriisin jälkeen pitäisi olla.
EIJA ANTTILA
