Turistin silmin Sunilassa ja Kotkan puistoissa

Jani Kylmänen ja Jaru Koskinen Sunilan maisemissa.

Vaikka en ollut ennen käynyt Sunilassa, entisenä kymenlaaksolaisena olen aina tiennyt Alvar Aallon legendaarisen Sunilan.  Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Kuusankosken tehtaitten katveessa. Sunilan sulfaattitehdas ja alun perin sen työväestölle suunniteltu maailmankuulu asuinaluekombinaatio oli tietysti läheisellä tehdaspaikkakunnalla puhuttu juttu.

Mutta mielenkiintoni ei ole nyt päättynyt yksin siihen. Koska olen nuoruudessani opiskellut Maire Gullichsenin perustamassa Vapaassa Taidekoulussa ja lähiomaiseni hortonomi Jaru Kokkinen oli matkalla mukana katselemassa Sunilan puistomaista ilmettä, innostuksemme laajeni Pro Sunila -yhdistyksen järjestämään serkusten Alvar ja Johanna Gullichsenin yhteiseen kesänäyttelyyn ja Kotkan puistoihin.

Isäntänämme ja asiantuntijaoppaanamme toimi entinen Pro Sunila ry:n johtokunnan jäsen, LKV Jani Kylmänen. Hän asuu sekä Helsingissä, että Sunilassa. Puistoissa Kokkinen selosti kaikkea mahdollista kasveista, niiden ominaisuuksista ja puistoista yleensä, Jani kertoi hyvin elävästi kaikenlaista mielenkiintoista Kotkan puistojen historiasta.

Bonk-taitelija Alvar Gullichsenin työt ovat hämmästyttäviä abstraktioita, jotka kätkevät sisäänsä flooraa ja faunaa ja avaruudellisia dimensioita. Luulin ensin virheellisesti, että Kantolan ovessa ollut juliste esitti Sonia tai Robert Delaunayn maalausta. Alvar Gullichsen on ilmiselvä suomalainen orfisti. Ei ihme, sillä Robert Delauynayn kehittelemään ja runoilija Apollinairen nimeämään tyylisuuntaukseen lukeutui myöskin Fernand Leger, jonka töitä Maire Gullichsen hankki Artekin kokoelmiin. Maire Gullichsen oli ollut Legerin oppilas Pariisissa.

Myöhemmin vuonna 1937 Maire Gullichsen järjesti Alvar Aallon kanssa orfisti Legerin ja Alexander Galderin näyttelyn Suomeen. Leger saapui itse näyttelyyn ja jo silloin Leger julisti aivan oikein, että abstrakti maalaustaide on ikivanhaa.  Leger oli muuten Alvar Aallon hyvä ystävä ja lahjoitti tälle aikanaan maalauksensa Aallon piirtämään vuonna 1952 valmistuneeseen Säynätsalon kunnantaloon. Mutta Säynätsalon kunnanjohtopa ei hyväksynytkään moista modernia ”roskaa” demokratian linnakkeeseensa, mikä on sivumennen sanoen Säynätsalon kunnan historian suuri häpeäpilkku. Nyt siellä tosin on Legerin kaunis ja halpa jäljennös.

Alvar Gullichsenin orfismi on musikaalista värikkyyttä, hatunnosto antiikin runonlaulajalle Orfeukselle ja hänen lyyralleen. Venäläissyntyinen Sonia Delaunay oli myöskin tekstiilisuunnittelija. Hänen muotofilosofiastaan voi nähdä muistumia Johanna Gullichsenin tekstiileissä. Kantolan näyttelyä täydensivät arkkitehti Rurik Wasastjernan piirustukset ja Matti Kangaspuron puiset pienoismallit, eräänlaiset maisemaan sijoitetut miniatyyriarkkitektonit. Ne olivat kuin kotonaan nimenomaan Sunilan Kantolassa.

Rantasauna vaatisi pientä laittoa

Kun katsoo Sunilan asemakaavapiirrosta, tajuaa heti Alvar Aallon abstrahointikyvyn. Sielun silmillä voi kuvitella miten hän on ruvennut sijoittelemaan rakennuksia topografiseen karttaan, niin että rakennukset rytmittyvät vapaasti paikoilleen, mutta kaikella sillä on tietenkin samalla oma kurinalaisuutensa.

Kantolan hienostuneessa arkkitehtuurissa huomio kiinnittyy erikseen pitkän parvekkeen männynrungoista tehtyyn kaiteeseen. Aallon arkkitehtuurihan jatkuu tunnetusti ympäröivään luontoon. Parvekkeella ollessaan voi ihailla pihan ja rannan komeita mäntyjä.

Rantasauna, jota voi vuokrata yksityiseen käyttöön, on niin ikään Aallon suunnittelema. Se kaipaisi hienoista remonttia. Nyt sen ulkoseinään on naulattu tökerösti muutamia laudankappaleita peittämään lahokohtia. Nehän päinvastoin päästävät vettä sisäänsä ja estävät kuivumista ja siten vain edistävät verkkaista ja varmaa tuhoa. Peseytymistilankin voisi hienovaraisin keinoin ennallistaa nykyaikaisella tekniikalla. Saunan iso pöytä on mielenkiintoinen. Kukaan ei tiennyt, onko se Aallon vai ei. Joka tapauksessa sen massiiviset liitokset ovat taivutettua puuta, niin että voihan se olla eräänlaista aaltoimitaatiota.

Sunilan Enso Oyj;n täydellä höyryllä toimiva tehdas on yhä komea näky. Ennen vanhaan tehtaitten patruunat järjestelivät melkein kaikki työväestönsä asiat asunnoista harrastustoimintoihin asti. Rahaa ei ollut paljon, mutta kaikki toimi kelvollisesti. Sunilan asuinalue on Aallolle tyypillisen viuhkamaisesti ja väljästi luonnon keskelle sijoittuva kansainvälisesti tunnettu ikoni. Aalto käytti rakennuksissa tehtaitten laatutarkastuksissa hylkäämiä tiiliä. Ei haitannut, jos tiilen pinnassa oli vähän rosoa. Se vain elävöitti pintaa. Aaltohan oli epäsovinnaisesti sitä mieltä, että hieman likaiset ikkunat pehmentävät hienosti valoa.

Funktionalistiset valkeat kerrostalot ovat matalia. Niiden puiset yksityiskohdat liittävät arkkitehtuurin metsän luontoon. Asunnot ovat sisältä kauniita ja pienellä modernisoinnilla niistä on saatu nykyaikaisen käytännöllisiä.

Epäkohtiakin on

Epäkohtiakin alueelta osuu silmiin. Esimerkiksi vanha saunan, pesulan ja postin rakennus on rappiolla. Talojen piha-alueet ovat pääosin kunnossa, mutta joskus joku on yksityisesti yrittänyt perata rakennusten välistä kasvustoa, joka on meinannut peittää esimerkiksi tyylikkäästi pengerretyn rinteen kivimuurin näkymättömiin. Alta löytyivät yllätyksellisesti kivirappuset.

Erityisesti puutarhuri Kokkinen kiinnitti huomiota asuinalueen reunamien ryteikköihin. Niiden peittoon on hautautunut mm. upeita jääkautisia siirtolohkarekokoelmia. Ne olisi otettava esiin, koska ne ovat luonnon muokkaamia fantastisia sammaloituneita ja jäkälöityneitä veistosryhmiä ihan Aallon piirtämällä kynnyksellä.

– Pahin ja pisimmältä näkymiä peittävä ryteikkö sijoittuu talojen Harju ja Runkola väliselle alueelle, kevyenliikenteenväylän luode-kaakko suuntaisesti. Eniten peittyy Harjula kävelytieltä katsoen, Jani Kylmänen tarkentaa.

– Kaupunki perkasi yhden kerran Sunilan alueelle johtavan päätien vartta, niin että puurivistö tuli hienosti esiin, mutta sekin työ jätettiin kesken, eikä paikalle ole vaivauduttu enää tekemään mitään. Maisema saa taas rauhassa pusikoitua entiselleen, Kylmänen jatkaa lakonisesti.

Olisi hyvin tärkeää jo arkkitehtuuriturisminkin kannata, että koko alue olisi pieteetillä hoidettu. Ympäri maailman Aalto-fanit matkustavat Sunilaan kameroineen. Se on yksi Suomen käyntikorteista. Jos se onkin kulmistaan kulunut, sen voi painattaa uudestaan!

Alvar Aalto-säätiö on julkaissut 19 esitettä arkkitehdin eri kohteista. Sunila-esitettä en ainakaan vielä ole löytänyt mistään. Ehkä Pro Sunila ry kiirehtii sellaisen ilmestymistä kirjakauppojen hyllyille.

Puistojen lumoissa

Kotka on kuuluisa puistoistaan. Helsinkiläisen silmiin ne ovat paratiisillisia, sillä liian moni helsinkiläispuisto on retuperällä. Kaisaniemen puisto on pääkaupungin keskeisin puisto ja se on ollut vuosikymmeniä suorastaan vastenmielisessä kunnossa. Sen romanttishenkistä kasvitieteellistä puutarhaakin ympäröi suurelta osin vastikään uusittu aita, josta tulee mieleen lähinnä vankilan aita.

Kotkan kaupunginpuutarhuria Heikki Laaksosta kosittiin aikanaan Helsinkiinkin, mutta hän ehti jäädä onnekseen eläkkeelle. Kotkassa häntä kritisoitiin 1990-luvun alussa kaikesta ankarasti, mutta hän oli taistelija. Hän tiesi varmasti, että Helsingissä ei mikään aseistus riittäisi puisto-osaston voittoon, rahaa irtoaa korkeintaan rumiin muoviruukkuihin ja betonikaukaloihin.

Kotkan kansallinen kaupunkipuisto on suurenmoinen esimerkki kaupunkiluonnon kunnioittamisesta. Se on aarreaitta jokaiselle, joka on kiinnostunut erilaisista puista, niiden köynnöksistä, sadoista kukista, vedestä, vesiputouksista, eläin- ja ihmisaiheisista veistoksista, joita on sijoiteltu eripuolille puistoa. Maisema on erittäin vaihteleva.

Korkean kallion päällä on korkeahkoja lukuisia monoliitteja. Ne on tehty suomalaisista kivilajeista. Kunkin tornimaisen järkäleen neljä sivua on työstetty eri lailla. Yksi sivu on kiillotettu, toinen hiottu, kolmas poltettu, neljäs jätetty käsittelemättä ja siihen on jätetty porausjälkiä. Kunkin monoliitin päälle on sovitettu elegantisti geometrisen abstrakti pienehkö kivinen veistos. Jokaisessa ”monumentissa” on laatta, jossa kerrotaan kivilaji, mistä päin Suomea se on kotoisin ja mikä kiviveistämö sen on työstänyt ja miten. Ne ovat hillityn maagisia, Suomalainen pieni Stonehenge.

Karhulan Jokipuisto on niin ikään Heikki Laaksosen suunnittelema. Puisto sijaitsee Kymijoen läheisyydessä ja sielläkin on ihastuttava putous altaineen. Puistossa on myöskin grilli, jolla luonnon helmassa viihtynyt nuorisojoukko kypsensi makkaroita, vaikka tulenteko oli kuivuuden takia kielletty. Sitä me turistit emme kuitenkaan olleet näkevinämme.

Olimme hyvin yllättyneitä puiston visuaalisesta ilmeestä, eikä ole mikään ihme, että Jokipuistokin on palkittu. Puistossa on vaikuttavia veistoksia kuten Emil Wikströmin ”Tukinuittaja”.  Mutta Kotkassa puistot eivät toimi taideteosten taustoina, vaan maataiteen tapaan puistot on muunnettu taideteoksiksi ja yksittäiset veistokset ovat suuren taideteoksen tärkeitä detaljeja, aivan kuten Alvar Aallon Sunila on elimellinen osa Sunilan metsiä, jääkautisia siirtolohkareita, kallioita ja rantoja.

Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan luonnonsuojelusta ja ympäristöystävällisyydestä paljon, kyllästymiseen asti. Eivät pelkät puheet auta mitään, vain teot puhuvat puolestaan. Kotkan puistot ovat ympäristöystävällisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Ne vaikuttavat kauneudellaan suoraan meidän aivotoimintaamme ja käyttäytymiseemme. Hortonomi Jaru Kokkinen, joka on käynyt Lepaan Puutarhaoppilaitoksen puutarhalinjan ja työskennellyt Kultarannassa presidentti ja rouva Ahtisaaren aikana, on todennut, että huonosti hoidettu tai laiminlyöty puisto on eräänlainen ympäristörikos. Hän ihaili Kotkan puutarhoja, joskin huomautti ykskantaan, että hienosäätöä ei saa niissäkään laistaa ja Sunilan alue vaatisi jo perusteellisempaa raivausta ja istutustyötä ja tarkkaa harkintaa, mitä sinne kannattaa istuttaa.

RISTO MOBERG

Kymensuu
Kymensuu
Jaa artikkeli sosiaalisessa mediassa
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin