Ville Vainion kierros vei 53 vuotta

Ville Vainio tykkää istuskella Sapokassa venelaitureiden äärellä. Meri ja saaristo ovat hänelle aina olleet tärkeitä.

PALUUMUUTTAJA
Juttusarjassa kerrotaan (takaisin) Kotkaan muuttaneista ihmisistä.

Juttu on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kymensuu-lehdessä 9.9.2020.

Ville Vainio kävelee haastattelupaikalle hieman raihnaisen oloisena. Takana on kolme viikkoa uuden kodin remontoimista Kotkan Ajurinkadulla.

– Lattian laittaminen ei ole kaksnollavitosen seitsemänkymppisen hommaa, Vainio naureskelee.
Eihän siitä ole kuin 53 vuotta, kun Ville Vainio nousi Kotkan linja-autoasemalta Holmströmin bussiin lähteäkseen maailmalle, Amerikkaan opiskelemaan ja pelaamaan. KTP:n koripallojoukkue vilkutti laiturilla joukkuetoverille hyvää matkaa. Nyt Vainio on muuttanut takaisin synnyinkaupunkiinsa.

– Kyllä me aprikoimme muuttoa Pellingistä pitkään. Päätöksen tehtyämme emme kuitenkaan edes miettineet mitään muuta kaupunkia kuin Kotkaa, Ville Vainio sanoo.

– Helsinki on niin nähty, eikä se houkutellut enää yhtään. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että Kotkan hintataso on houkutteleva.
Hänen vaimonsa Margit on kotoisin Lahdesta, mutta aiempaa tuntumaa Kotkasta hänelläkin on vuoden verran mallimestariopintojen ajoilta.
Taakse jäi Pellinki Porvoon edustalla, jossa pariskunta vietti viisitoista vuotta.

– Eihän siellä talvella mitään ole, pari-kolme sauvakävelylenkkiä, joita kiertää. Kaupunkiasuminen alkoi kiinnostaa.
Pellinkiläisellä täytyy olla vene tai kaksi. Vainion pienempi ja isompi muuttavat luonnollisesti myös Kotkaan. Viisimetriselle vuonna 1966 Kråkössä rakennetulle mahonkiselle avoveneelle Vainio haaveilee paikkaa Sapokan puuvenelaiturista.

– Se on vielä Pellingissä, jossa veneenrakentaja Helmer Tilman sitä kunnostaa talven aikana.

”Painiurani oli lyhyt ja kivulias”

Kotkassa vuonna 1948 syntynyt Vainio vietti tärkeimmät nuoruusvuotensa, noin viidestä viiteentoista ikävuoteen, Miljoonatalossa Haukkavuoren kupeessa. Uusikin koti on Haukkiksen tuntumassa, mutta toisella puolella.
Kuten Antero Kekkonen, Miljoonatalon toinen kuuluisa poika, myös Vainio on kirjoittanut kirjan lapsuuden ajoista ja paikoista. Samassa kaveriporukassa miehet liikkuivat elämää opiskellen. Ja kavereita ovat yhä.
Kekkonen on kirjoittanut sodanjälkeisestä työläiskaupungista teoksessaan Haukkavuoren poika. Pienen pojan näkökulma on myös Vainion samoille nurkille sijoittuvassa Rottasoturissa.

– Elimme normaalia työläisperheen arkea. Mitään ei varsinaisesti puuttunut, mutta ei liikaakaan ollut. Pikku poikien mielikuvitus paikkasi aineelliset puutteet.
Urheilu oli pojille tärkeä juttu. Vastoin ehkä luonnonlakeja Vainion ensimmäinen laji oli paini, muitten poikien mukana.
Ominaisuuksiltani olin kaikkea muuta kuin painija, pitkä ja laiha, kun taas toiset pojat olivat vantteria jässiköitä.

– Painiurani olikin lyhyt ja kivulias.

Vuosi 1967 oli urheilullisesti menestys

Kunnes löytyi Vainion luontaisiin ominaisuuksiin paremmin kuin hyvin sopiva laji – koripallo. Seppo Kakko vei 13-vuotiaan Vainion pariksi vuodeksi Kotkan Reippaaseen, josta Paanasen Hanski houkutteli nuoren lahjakkuuden KTP:hen. Vainio pelasi 16-vuotiaana nuorten maajoukkueessa ja jo vuotta myöhemmin miesten maajoukkueessa.
Vuosi 1967, jolloin Vainio 19-vuotiaana jätti Kotkan, oli urheilullisesti suuri menestys. Vainio voitti KTP:n riveissä Suomen mestaruuden ja johdatti Suomen maajoukkueen kaikkien aikojen parhaimpaan menestykseensä EM-kisoissa eli kuudenteen sijaan.
Jos oli Vainion painiura lyhyt, pitkä ei ollut koripallourakaan. KTP:stä tie vei Utahiin USA:han Kari Liimon jalanjäljissä.
25-vuotiaana Vainion polvet olivat jo romuina, eikä amatööriurheilun ja perheellisen elämän sovittaminen muutenkaan enää onnistunut. Pelaamisen ohessa hän oli opiskellut ammatin ja päässyt mainostoimistossa jo esimiesasemaan.

– Jokin lehti otsikoi jutun: ”Pitkän miehen lyhyt ura”.

– Olen saanut koripallosta enemmän kuin olen itse sille antanut.
Aktiivisimpien työvuosien aikana 1970-90-luvuilla Vainio muutti useaan kertaan Suomen ja Yhdysvaltojen välillä, kunnes jäi lopullisesti Suomeen 1998.

”Viihdymme yhä paremmin ja paremmin”

Vainio istuu mielipaikassaan, meren ja venelaiturien äärellä Laiturin terassilla. Uusi, mutta vanha, kotikaupunki tuntuu koko ajan yhä enemmän mieluisalta.

– Viihdymme yhä paremmin ja paremmin. Täällä on kaikki lähellä ja loistavat kuntoilu- ja harrastusmahdollisuudet sekä vilkas kulttuuri- ja urheiluelämä.
Vainio ei kokonaan eläkeläisen päiviä vietä, vaan tekee markkinointiviestinnän hommia edelleen. Kenties myös kolmen romaanin, historiikkien ja erilaisten tilaustöiden pituinen kirjailijanurakin saa vielä jatkoa.

– Pari aihiota on päässä ja koneella. Mutta se vaatii sen, että saisi keskittyä pari kuukautta kokonaan kirjoitustyöhön. Kyllä minä kaipaan sitä olotilaa, johon kirjoittaessa vaipuu ja henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä.
Kunhan Vainio on asettunut uusille sijoilleen, hän on mieluusti jossain vaiheessa mukana myös sellaisessa touhussa, jossa voisi hyödyntää paikallista yhteisöä. Nähtäväksi jää, mitä se on.

Eija Anttila
Eija Anttila
Jaa artikkeli sosiaalisessa mediassa
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin